Laattatektoniikka on geologinen teoria, joka selittää maapallon kuoren rakenteen ja tektonisten ilmiöiden, kuten vuoristojen, maanjäristysten ja tulivuorten muodostumisen (Stanley, 1999).

Kyseessä on melko tuore teoria, sillä se hyväksyttiin yleisesti vasta 1960-luvun lopulla. Alfred Wegener ehdotti alustavan teorian mannerten siirtymisestä ja liikkeistä vuonna 1912. Hän oli myös ensimmäinen, joka ehdotti nykyisten mantereiden olevan perua vanhasta supermantereesta (Pangea). Wegenerin teoriat saivat lihaa luidensa ympärille vasta 1960-luvulla, kun Harry Hess, J. Tuzo Wilson, Jason Morgan ja Xavier Le Pichon kehittivät teorian nykyisen mallin. Ennen teoriaa ihmiset pystyivät vain arvailemaan, mikä aiheuttaa mm. maanjäristyksiä ja tulivuoria.

Laattatektoniikan periaate

Maapallon litosfääri eli kivikehä koostuu useista jäykistä laatoista, jotka liikkuvat hitaasti suhteessa toisiinsa vaipan hitaiden konvektiovirtausten vaikutuksesta (Stanley, 1999). Laattojen liikkeiden nopeus vaihtelee muutamista millimetreistä muutamiin senttimetreihin vuodessa (Gradstein ym., 2020).

Merelliset laatat ovat tyypillisesti noin 50–100 km paksuja. Näistä noin 5–10 km on varsinaista merellistä kuorta (basalttia ja gabroa), ja loput koostuu vaipan yläosan kiinteästä kiviaineksesta (Stanley, 1999). 

Mantereiset laatat ovat yleensä paksumpia, tyypillisesti noin 100–250 km. Mantereisissa laatoissa varsinainen mannerkuori (graniittiset ja sedimenttikivet) on 30–70 km paksu, ja sen alla on kiinteä osa ylävaippaa (Gradstein ym., 2020; Stanley, 1999).

Laattatektoniikan mukaan nämä laatat voivat törmätä, erkautua tai liukua sivuttain suhteessa toisiinsa, mikä vaikuttaa merkittävästi Maan pinnanmuotojen kehitykseen (Stanley, 1999; Gradstein ym., 2020).

Laattojen rajavyöhykkeet

Laattojen rajavyöhykkeillä syntyy erilaisia geologisia ilmiöitä:

• Erkanemisvyöhykkeet (divergentit rajat)
  Laatat liikkuvat poispäin toisistaan, ja näillä alueilla syntyy uutta merellistä kuorta (Stanley, 1999).

• Törmäysvyöhykkeet (konvergentit rajat)
  Laattojen törmäyksissä toinen laatta voi painua toisen alle (subduktio). Tällöin muodostuu tulivuoria, syvänmeren hautavajoamia ja korkeita vuoristoja, kuten Andit tai Himalaja (Gradstein ym., 2020).

• Sivuttaissiirtymät (transformiset rajat)
  Laatat liukuvat sivusuunnassa toisiinsa nähden, aiheuttaen voimakkaita maanjäristyksiä. (Stanley, 1999).

Mannerlaattojen nykyinen asetelma

Nykyisin maapallon kuori on jakautunut seitsemään suureen ja useisiin pienempiin laattoihin. Suurimmat laatat ovat muun muassa Euraasian laatta, Pohjois-Amerikan laatta, Etelä-Amerikan laatta, Tyynenmeren laatta, Afrikan laatta, Indo-Australian laatta ja Antarktiksen laatta (Gradstein ym., 2020).